Sotarikolliset Saksassa: oikeutta vai piilosta?

Sotarikolliset Saksassa: oikeutta vai piilosta?

Kysymys siitä, onko Saksa sotarikollisten turvasatama, ei koske vain lakimiehiä vaan myös asianomaista yhteiskuntaa. WDR 5:n uudessa Amnesty Germany -sarjassa, jota ohjaa Azadê Peşmen, tätä räjähtävää aihetta tarkastellaan perusteellisesti. Viisiosainen sarja nostaa esille tapauksia, joissa sotarikolliset elävät Saksassa julmuuksistaan ​​huolimatta ja herättävät kysymyksen siitä, kuinka pitkälle oikeuden tavoittelu voi ulottua. Vastakkainasettelu eversti Anwar Raslanin, entisen syyrialaisen salaisen palvelun agentin kanssa, tarjoaa pelottavan käsityksen siitä, mikä näyttää mahdolliselta Saksassa. Pakolainen tunnisti hänet Berliinissä ja kohtasi hänet hänen rikoksensa, jotka olivat Koblenzin oikeudenkäynnin kohteena. Kysymys uhrien oikeudenmukaisuudesta tuodaan yhä uudelleen esille. [WDR] kertoo, kuinka argentiinalainen sotilaskomentaja Luis Kyburg asuu häiritsemättä Berliinissä, vaikka hänet etsitäänkin rikoksista ihmisyyttä vastaan. Miksi häntä ei luovuteta Argentiinaan?

Yksi yleisimmistä tekosyistä toimimattomuudelle on kansainvälisten lakien toimintahäiriöt. Bundestag on tunnustanut holodomorin, kansanmurhan, joka vaati jopa seitsemän miljoonan ukrainalaisen hengen 1930-luvulla, "nälkämurhaksi". Tämä lähettää vahvan poliittisen viestin, mutta liittyy siihen, että tällaiseen joukkoväkivaltaan pääseminen voi kestää vuosikymmeniä. [Deutschlandfunk] korostaa, että Raphael Lemkinin vuonna 1944 laatima kansanmurhan oikeudellinen määritelmä, joka kirjattiin YK:n vuoden 1948 kansanmurhasopimukseen, on sekä oikeudellista että poliittista merkitystä. Tämä yleissopimus on vastaus natsien julmuuksiin ja sulkee pois valtionpäämiesten koskemattomuuden, mikä on keskeistä sotarikollisten syytteeseen asettamisessa Saksassa.

Kansanmurha ja oikeus

Mutta mikä oikeastaan ​​määrittelee kansanmurhan? YK:n kansanmurhasopimuksen mukaan kyseessä ovat murhat, vakavan kärsimyksen aiheuttaminen tai tarkoituksellinen elinolojen luominen, joilla pyritään tuhoamaan ryhmä. Tässä yhteydessä [kansanmurhasopimus] puhuu kansallisia, etnisiä, rodullisia tai uskonnollisia ryhmiä vastaan ​​tehdyistä teoista. Tämä määritelmä varmistaa, että tuhoamistarkoitus katsotaan jo kansanmurhaksi riippumatta siitä, kuinka monta jäsentä todella tapettiin.

Mutta katse menneisyyteen paljastaa myös, että oikeudenmukaisuuden tavoittelu usein pysähtyy. ”Amnesty Germanyn” viimeinen jakso käsittelee Sivas-hyökkäystä vuonna 1993, jossa islamistit sytyttivät tuleen hotellin, jossa Alevi-festivaalin osallistujat yöpyivät. Vuosikymmeniä myöhemmin osa tekijöistä elää edelleen häiritsemättä Saksassa. Miksi universaalin lain periaate ei päde tässä? Nämä kysymykset resonoivat läpi koko sarjan ja osoittavat, että kyse on paljon muusta kuin laillisista tekijöistä. Viime kädessä on sosiaalinen tehtävä sekä omaksua menneisyys että vastata ihmiskunnan pehmeisiin kysymyksiin.

Tällaisten ratkaisemattomien kysymysten kanssa eläminen ei vaadi vain oikeudellista uudelleenarviointia, vaan myös sosiaalista uudelleenarviointia. Historiallisen taakan vuoksi tie oikeuteen voi olla kivinen, mutta se johtaa väistämättä valaistumisen ja kriittisen keskustelun kautta. Olkaamme yllättyneitä siitä, mikä kehitys tulee muokkaamaan sekä oikeudellista kehystä että sosiaalista tietoisuuttamme tulevina kuukausina.